Hymy. Nauru. Ilo.
Tämän viikon tunneöljyksi nousi kaikkien joukosta uudelle kierrokselle mun vanha rakkaus JOY 💖
Tänä aamuna, kun silmät aukesivat, ensimmäinen ajatus oli: Miksi mä olen niin totinen kaikissa lapsuuden ja nuoruuden luokkakuvissa? En melkein edes tunnista itseäni niistä, kun hymy ja nauru ovat asuneet minussa jo niin kauan.
Siihen aikaan 70-luvulla oli tapana, että valokuvissa ei naurettu, ne olivat juhlallisia hetkiä. Eikä hymyyn ja nauramiseen juuri kannustettukaan: ”Mies se tulee räkänokastakin vaan ei tyhjän naurajasta” … ”Itku pitkästä ilosta” … ”Kell’ onni on se onnen kätkeköön.” Ja kirkossa ei saanut nauraa. Eikä olla muutenkaan kovaääninen, ainakaan aikuisten seurassa.
Mikä hymyttömyys ja totisuus meissä suomalaisissa asuukaan. Mistä se on peräisin? Onko se vakavuutta? Surua? Pelkoa siitä, että tulee liian näkyväksi? Jopa nähdyksi?
Slaavilaisella melankoliallahan se yleensä kuitataan, mutta onko se oikeasti totta? Vai haluammeko vain uskoa niin, jotta omat, suvun ja kansalliset vanhat traumat saavat jäädä maton alle niinkuin tähänkin asti?
True joy is not the result of anything visible or tangible. It is joy without a reason, given to us simply by our sense of existing as a soul and spirit.
~ Omraam Mikhaël Aïvanhov